Tuntuu aika hölmöltä tämä viime ajoilta liiankin tuttu kuvio: USA ja Israel käyvät pommittamassa tuusan nuuskaksi jonkin maan tiet, sillat, sairaalat, koulut, energianjakeluverkot, vedenjakelun, satamat, ja muun infrastruktuurin. Ja sitten EU muiden mukana rahoittaa niiden uudelleenrakennuksen.

Toki jälleenrakennusta pitää tukea ja rahoittaa, mutta yhä useammin tulee pohdittua, että jos kaikki tuhoamiseen ja jälleenrakennukseen kulutetut varat olisi käytetty muihin tarkoituksiin noissa kohdemaissa, terrorismia ja ääriliikkeitä tulisi torjuttua huomattavasti kustannustehokkaammin. Mutta näin kai se tulee aina olemaan.

Ja sitten jotain ihan muuta. Enpä tiennyt taas ennen tätä päivää, että partahöyliäkin myydään puhelinmyynnillä. Aamulla tuli sitten sellainenkin soitto.

En ole paljon työasioita kirjoitellut, mutta taloustieteen professori Herman Dalyn artikkeli "Population, migration, and globalization" uusimmassa Ecological Economics -lehdessä (59: 187-190) oli sen verran mainio, että sitä kelpaa mainostaa. Juttu löytyy myös Dalyn kotisivuilta. Sinänsä tuokaan ei varsinaisesti työasioihini liity -- ehkä sittenkin enemmän verokeskusteluun mihin viittasin edellisessä postissani.

Ehdottomasti sympaattisin suomalainen paikannimi: Kuuskajaskari.

EVAn oikeistohaukkojen seminaariinsa kutsuman amerikkalaisprofessori Alvin Rabushkan A-Pisteessä esittämät tasaveroargumentit (flat tax) eivät kyllä taas vakuuttaneet millään tasolla. Toisaalta on hyvä, että verotuksesta ja sen roolista sekä erilaisista veromalleista keskustellaan.

Suomenkielinen sana, jonka käyttö uutisissa pitäisi kieltää: sinkkiarkku

Englanninkielinen sana, josta en oikein tiedä onko se kaunis vai ruma: galloping

Ismo Alangon kappaleessa 'Pakko tehdä duunii' on vain jotain niin hienoa.

Tahdon päästä takkatulen taikapiiriin taas
tahdon kuulla kuinka sade mökin kattoon rummuttaa
tahdon tuntea kun syksyn tuoksu tunkee sieraimiin
ja pellon laidan pieni tatti kutsuu bileisiin
riemastuttaviin, niin riemastuttaviin

mutta duunii, pakko tehdä duunii
pakko tehdä duunii
pakko pakertaa, että rahaa saa

Törmäsin aiemmassa postissa mainitsemaani alkoholisoituneeseen vanhempaan herrasmieheen huoltoasemalla. Taas hänellä kavereineen oli kaamea krapula. Tällä kertaa euroja ei herunut, totesin että ei voi aina olla krapula.

Sitten jotain ihan muuta: tämä ICE-numeron syöttäminen puhelimen yhteystietoihin vaikuttaa hyvältä idealta.

Ja lopuksi: käykääpä hyvät ystävät kirjoittamassa nimenne oneseat-vetoomukseen, ellette niin ole jo tehneet. Saataisiin yksi hölmöys tästä maailmasta pois.

Päivän menu:
- Ismo Alanko Säätiö: Elävää musiikkia
- Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat
- Suurlähettiläät: Parhaat palat 1991-2004
- PMMP: Kovemmat kädet
- Eppu Normaali: Valkoinen kupla
- Tapio Rautavaara: En päivääkään vaihtaisi pois

Menee yötöiksi jos nuo kaikki aikoo kuunnella putkeen. Mutta se ei käy päinsä, aamun kaukalovuoro 07:45 painaa päälle.

Optimistisia havaintoja tiistain kunniaksi:
- urheilutarvike maksaa kassalla huomattavasti vähemmän kuin hintalapussa sanotaan
- sama juttu seuraavassa kaupassa
- Hetimiten uusia jaksoja

Sympaattiselta kuulostava englanninkielinen sana - Osa 1: daunting

Jatkoin vähän mapitusta tänään -- ihan vaan näyttääkseni, että sitä pystyy jatkamaan vaikka kuinka kauan.

Yksi asia mikä on mietityttänyt jonkin aikaa on brittien tapa valita henkilöitä asiakaspalvelutehtäviin. Erityisesti pankkien puhelinpalveluissa vaikuttaa siltä, että jonkinlainen keskivaikea puhevika tai vähintäänkin erityisen vaikea murre on vähimmäisvaatimus noihin tehtäviin. Siellä saarella on todistetusti ihmisiä, joiden puheesta on mahdollista saada tolkkua. Syrjitäänkö heitä jotenkin asiakaspalvelijoita valittaessa?

Ai juu, Reetta Rädyn posti vaalivihertymisestä oli erityisen osuva.

Liian hankala yhtälö pakotti luovuttamaan ja siirtymään toisiin tehtäviin. Seurauksena sitten mapitin töissä ihan hullun lailla koko päivän. Voisin tämän harjoituksen jälkeen mennä mapittamaan ihan mihin tahansa joukkueeseen sarjatasosta riippumatta.

Sadekuuro hälvensi pahimmat savut. Olin koko aamupäivän ihan tillintallin nukuttuani ikkuna auki viime yönä tässä raikkaassa pääkaupungin ilmassa.

Voisiko joku napsauttaa jonkun ison tuulettimen päälle vähäksi aikaa?

Ihmettelinkin jo, kestäisikö viime viikon ihmeellinen tehokkuus kovinkin kauan. Tänään selvisi, että loppuihan sekin sentään jo. Haahuilin, siirtelin papereita pinosta toiseen ja kävin istuksimassa työkaverin huoneessa. Oli saanut jo yhdeksään mennessä siirreltyä takaisin perjantaina suurella vaivalla toisin päin kääntelemäni kirjahyllyt, sohvat ja muut huonekalut. Lähdin kuuden tunnin työpäivän jälkeen pelaamaan sählyä.

Paluumatkalla juttelin uusiseelantilaisen vastaantulijan kanssa. En osannut selittää, koska venäläiset oikein aikovat lopettaa tuon pirun savun tuuppaamisen tänne.

Helsinki City Grand Prix'ssä riitti väkeä. Järjestäjillä oli crowd management kuitenkin vähän hakusessa. F1-autossa tuntui ääntä riittävän vaikkei kaupunkiradalla kakkoselle asti päässytkään vaihtamaan. Kankkunen sentään päästeli ralliautolla vähän poikittainkin.

Urheilutoimittajat eivät ole ainoita, jotka toistavat sisällöttömiä lauseita. Hämää tuo uutistoimittajien jatkuvasti käyttämä fraasi "turvatoimet on kiristetty äärimmilleen". Miten ne aina voivat olla äärimmillään, kun niitä kiristetään? Ja jos niitä siitä vielä kiristetään, niin ovatko ne sitten äärettömimmillään?

Tässä on vähän sama kuin viime aikoina keskustellussa bensan hinnan kipurajassa. Koko ajan ollaan melkein kipurajalla, mutta ketään ei ole vielä tainnut tankatessa sattua niin, että olisi pitänyt kivusta huutaa. Suhteellista kaikki tyynni.

Koko viikko töissä on mennyt yllättävän tehokkaissa merkeissä. Olen todennut, että pidemmän päälle tehokkuus on kyllä aika pirun tylsää.

Ensimmäinen loman jälkeinen oikea työpäivä oli omituisen tehokas. Yleensä vastaavassa tilanteessa tulee pelkästään norkoiltua kahvikupin kanssa eri ihmisten työhuoneissa, mutta nyt sain töitäkin tehtyä enemmän kuin noin keskimäärin päivän aikana. Ilmeisesti lomassa oli jotain vikana. Ainakin se oli liian lyhyt -- kuten aina.

Kotiin kävellessä pari alkoholisoitunutta herrasmiestä tuli pyytämään 80 senttiä, koska "molemmilla on aivan kaamea krapula". Totesin, että jotainhan sille asialle täytyy tehdä ja annoin 90 senttiä.

Kengät on vieläkin ihan tomussa ja pölyssä Ankkarockin jäljiltä. Rock.

Takaisin Helsingissä. Rautatieasemalla työkaverin kanssa de-akklimatisoiduttiin: pistettiin puukot piiloon, lopetettiin riidan haastaminen ja vaihdettiin kävelytyyli normaaliin.

Päivän slogan: Seinäjoki -- alpakkoja ja kolpakkoja. Tai ehkä sen pitäisi olla alpakoita ja kolpakoita. Yritän opetella paikallista kävelytyyliä. Vaarana on kaatuminen takaraivolleen.

Seinäjoki. Alle kolmen tunnin matka Helsingistä, mutta henkisesti ah niin kaukana.

Vältimme kohtalokkaat kohtaamiset paikallisten kanssa. Nautin muikkupitsan. Työkaveri sen sijaan koki hämmentävän spektaakkelin, kun ravintolakuitissa luki "snadi lodju" ostettaessa pieni aski tupakkaa. Kerta kaikkiaan.

Palauduin kuntolomalta takaisin pääkaupunkiseudulle. Jouduin vaihteeksi käymään lomalla töissä hakemassa materiaalia huomista työreissua varten. Sain lohdutukseksi jäätelöä.


Senaatintorin mini-tattoo oli mukava breikki päivään. Väkeä oli ainakin ihan tarpeeksi.