Katselin eilen TV1:n Voimalaa, jossa työkaveri oli puhumassa yhteisökyläprojektistaan ja yleisestikin vähemmän kulutukseen tähtäävästä elämäntavasta.
Yhtenä toisena keskustelija oli Johannes Koroma, jonka pointti edelleenkin tuntui pelkistyvän suunnilleen näin: kuluta, kuluta, kuluta, kasvua, kasvua, kasvua. Jos pyrit vähentämään kulutustasi, olet hänen mukaansa vapaamatkustaja (käytti tätä sanaa) ja käytät ansiotta Suomen sosiaali- ja hyvinvointietuuksia. Ilman jatkuvaa kasvua sosiaalipalveluita ei kuulemma voida ylläpitää.
Tällä asenteella ei ehkä ihan ratkota kaikkia tulevaisuuden ongelmia. Keskustelun muut osapuolet olivat aika paljon rakentavampia yhteiskunnan tulevaisuutta pohtiessaan. En väitä, että omatarvetuotanto olisi oikea tai läheskään kaikille sopiva tapa auttaa kestävää kehitystä (tosin ei niin väittänyt kukaan muukaan keskustelussa), mutta eikö tämä jatkuvaan (tavaroiden kulutuksen) kasvuun perustuva elämäntapa jo ole todettu aika kestämättömäksi pidemmällä aikavälillä? Eikö, kollegan sanoin, kannattaisi nyt ruveta varautumaan ja kannustaa ihmisiä oma-aloitteisesti muuttamaan tapojaan, ennenkuin se tulee pakon sanelemana ulkopuolelta?
Happiness is a Tennis Ball
13 vuotta sitten
3 kommenttia:
Johannes-setä taitaa kuitenkin olla oikeassa siinä, että meidän pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamme on rakennettu eksponentiaalisesti kasvavan talouden varaan. Jos näin todella on, laajamittainen jatkuvaan kasvuun perustuvan elämäntavan hylkääminen johtaisi lyhyellä tähtäimellä siihen, että yhteiskunnan heikko-osaisimmat käsrsivät ensimmäisenä ja eniten, sillä verotulojen pudotessa juuri heille kohdistettuja tulonsiirtoja joudutaan vähentämään ja juuri heidän käyttämiään palveluja karsimaan ja heikentämään. Tästähän meillä on tuoreita kokemuksia edellisestä lamasta, tosin aika pienessä mittakaavassa siihen verrattuna mitä tässä visioin.
Tulevaisuudennäkymä on kyllä melkoisen lohduton, kun vaihtoehtona ilmeisesti on pakon sanelema äkillinen muutos hieman myöhemmin. Siis, jos haluamme varautua väistämättä tapahtuvaan kulutustottumusten muuttumiseen, joudumme muuttmaan yhteiskuntarakenteemme vähemmän yhteisölliseksi, enemmän yksilön oman onnensa nojaan jättäväksi. Siinä on kyse paljon isommista asioista kuin siitä että joudumme tottumaan siihen että meillä on vähemmän tavaraa ja muuta kulutusta.
En siis ihmettele sitä, etteivät poliittiset päättäjät juuri kannusta elintapojen muuttamiseen. Kahdesta pahasta on vaikea valita se pienempi paha, jos vaihtoehtoinen suurempi paha on toteutumassa vasta tätä pientä pahaa myöhemmin -- varsinkin jos se pienempikin paha on tosi iso paha.
Näinhän se taitaa olla.
Toisaalta tuota yhteisöllisyyttä on monenlaista. Tuossa taidat viitata nimenomaan sosiaaliturvaan liittyvään yhteisöllisyyteen. Toisenlaisella, vanhanajan sukulaisuuteen ja kyläyhteisöön liittyvällä yhteisöllisyydellä varmaan pystyisi paikkaamaan tuosta osan. Mutta ei varmasti kaikkea, eikä siihen muutoinkaan taida kuitenkaan olla paluuta.
Joo, viittaan nimenomaan siihen miten yhteiskunnan rahanjako on järjestetty viralliselta taholta.
Huomattavasti Suomea enemmän "vanhan ajan" yhteisöllisyyden varaan rakentuva yhteiskuntahan on muunmuassa USA:ssa. Yhteiskunnan verovaroin tarjoama sosiaaliturva on melko vähäistä, mutta sen sijaan hyväntekeväisyyteen perustuva turva on huomattavasti suurempaa kuin Suomessa. Suuri osa tästä toimii hyvin paikallisella tasolla erilaisten paikallisten järjestöjen -- vai pitäisikö sano yhteisöjen -- kautta.
Lähetä kommentti