Jos sitä ottaisi vähän mallia Antin tavasta raportoida menemisistään. Kävin tuossa parin viikon ajan haahuilemassa ympäri eteläistä Afrikkaa. Tässä jotain tapahtumia matkan varrelta.

Reissun ehkä huikein yksityiskohta oli mielestäni siisti brittikapteeni joka käänteli 747:aa paikallaan yli 90 astetta. Ei muuta kun hanaa toisen puolen moottoreista ja vastakkaisen puolen pyöräjarrut kiinni -- tai jotain... Mutta siisti suoritus se oli mielestäni silti. Voitti tyylikkyydessä jopa sen Finnairin kapteenin, joka Helsinkiä lähestyttäessä kuulutti, että nyt tämä meni ihan maisemien katseluksi, kun laskulupaa ei herunut kerrasta. Esitteli siinä sitten aikansa kuluksi eri osia Espoosta kaupunginosan tarkkuudella.


Ensimmäisen Johannesburgin majapaikkamme käytäntö oli aika loistava: ylläoleva baari oli asukkaiden käytössä. Homma toimi kirjoittamalla 'ostoksen' nimi paperille ja niistä sitten kerättiin joku nimellinen korvaus.


Näkymä Nelson Mandela -sillalta Johannesburgin keskustaan. Ei uskoisi, että monet noista rakennuksista ovat aivan tyhjiä. Kaupunki tyhjeni liike-elämästä hyvin pitkälti 1990-luvulla, ja täyttyy nyt vain hitaasti.

Krugerin luonnonpuisto on mahtava paikka. Alla muutamia vastaantulleita otuksia. Kaikki kuvat on muuten otettu ilman minkäänlaista zoomausta.


Ja mikä ihmeellisintä. Taru -- tuo ihmisen paras ystävä, siis gps-navigaattori -- toimi koko ajan esimerkillisesti. Illalla olusella sitä monesti päiviteltiin. Ajelet jotain pientä pölyävää punamultatietä jossain huitsin nevadassa, kun yht'äkkiä kuuluu "käänny kahdensadan metrin päästä vasemmalle."


Blyde River Canyon oli myös varsin hieno paikka. Ja mittasuhteiltaan jotenkin ymmärrettävän kokoinen.


Etelä-Afrikasta suuntasimme muutamaksi päiväksi Mosambikiin Beiran rannikkokaupunkiin. Kaupunki on aikamoinen yhdistelmä rappiota ja joitain uusia hienoja rakennuksia. Alla kaupungin ylpeys siirtomaavalta-ajalta - Grande Hotel. Nykyisin talonvaltaajien asuttama ja kaikki irtain ikkunakarmeja myöten on varastettu. Rappion ja dekadenssin vastapainoksi kävimme sitten vanhan tuttumme -- kertoman mukaan nykyisin Mosambikin rikkaimman miehen -- luona lounaalla.


Julkinen liikennekin toimii. Tiet vain eivät täytä kaikkia (tai mitään) laatustandardeja. Kuvan tie on vielä varsin hyvässä kunnossa. Syy rappioon on poliittinen: sisällissodan loputtua 1990-luvulla sissiliike Renamo ja hallituksen joukko Frelimo muuttuivat puolueiksi, ja Frelimo on ollut hallitusvastuussa siitä lähtien. Beira on Renamon vahvaa aluetta, ja poliittiset kiistat aiheuttavat sen, että kaupungin infran kehitykseen ei hallitukselta varoja heru.

Kuva muuten otettu vauhdissa pickupin lavalta.


Tämän laivan kippari ei ole tainnut merimerkkejä katsella. Tai ehkä nekin oli varastettu.


Päivän vietimme kalassa.


Takaisin Etelä-Afrikassa suuntasimme lähelle Durbania Drakensbergin vuorille. Kaveri, joka meitä sinne vei järjesti kaikenlaista virikettä menomatkalle, mainittakoon ylinopeussakko (151 km/h) ja renkaan puhkeaminen. Vuoret ja rotkot olivat kyllä aika uskomaton näky. Vuoria ja mittasuhteita ei vaan saa kameralle. Kävelimme noin 2600 metristä 3200 metriin, matkaa kertyi laskujemme mukaan suunnilleen viisi kilometriä ylös ja samanverran alas pikkupolkuja pitkin. Oli kyllä aivan mielettömät fiilikset.

Kuva alla on otettu kävelyn lähtöpaikalta. Kääntöpaikkana meillä oli hieman kuvan keskikohdan oikealla puolella tummana näkyvä kalliosola, oikeanpuoleisen kallion jättämän varjon yläpuolella.



Lähtöpäivän aamuna kävimme vielä tutustumassa Sowetoon. Alla Hector Petersonin museon edustalla oleva muistomerkki. Vierailu sattui vielä sopivasti perjantaiksi, jolloin Etelä-Afrikassa vietettiin itsenäisyyspäivään verrattavissa olevaa Freedom Dayta.


Ennen lentoa Suomeen ehdittiin vielä grillailla (tai pitää braai, kuten paikalliset sanovat). Näinkin voi näköjään grillata: kaverin naapurin ratkaisu oli valmis grillipussi.


Niin, matkaseurana minulla oli kolme cowboyta (joista yksi jäi kyllä matkan varrella Mosambikiin).


Ja erinomaisina oppaina oli hyvät ystävät Firmino Etelä-Afrikassa...


...ja Jose Mosambikissa.


Ja ettei ihan päässeet työt unohtumaan, otin yhden työaiheisenkin kuvan...

Olotila on taas jotenkin vähän erikoinen. Olen nyt Helsingissä. Tänä aamuna join aamukahvit Lontoossa, eilen Sowetossa, toissapäivänä Drakensbergin vuorilla 400km Johannesburgista kaakkoon ja sitä edellisenä päivänä Mosambikissa Beiran kaupungissa n. 1000km Johannesburgista koilliseen...

Muutama päivä Krugerin luonnonpuistossa takana. Olimme mm. ison norsulauman keskelle aina siihen asti kun yksi vanhempi yksilö alkoi näyttää siltä, että meidän olisi syytä liikkua -- ja mielellään siis poispäin... Tuonne tarvii kyllä päästä pidemmäksi aikaa. Huomenna vie matka jokuseksi päiväksi kohti Mosambikia ja ilmeisesti aika täydellistä internetittömyyttä. Mutta ovat nämä vanhat kaverit täällä aika uskomattomia. Kaikki mahdolliset asiat hoituu parilla puhelinsoitolla. Sekin on sitä Afrikkaa.

On kyllä kerrassaan hienoa olla taas Afrikassa. Jambo bwana.

Onneksi formuloita ei näytetä enää normaalien ihmisten telkkarista muuta kuin näinä vajaan tunnin jälkilähetyslyhennelminä. Sinäkin aikana tuo Kyllösen paatos nimittäin alkaa hermostuttaa vähän rauhallisempaakin kaveria.

Meille muutti norsu. Mitähän sille syöttäisi, maitokaan ei tuntunut kelpaavan...

Oli taas mielenkiintoinen kokemus liikenteessä. Ajelin Hämeenlinnanväylää etelään sellaista 90 km/h mittarinopeutta, ja meinasin saada slaagin kun yht'äkkiä vierestä veti moottoripyörä ohitse ja hävisi etumaastoon yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Veikkaisin, että nopeutta oli luokkaa 200 km/h.

Mietiskelin siinä pulssin tasaannuttua, että vaikka kohtuullisen tunnollisena itseäni pidänkin, niin olisin kyllä melko pitkään pohtinut pysähdynkö tarkastamaan tilannetta jos kaveri olisi tieltä ulos ajanut. Kaikkia saatanan vatipäitä sitä liikenteessä onkin.

SMG veti hyvän keikan Virgin Oilissa ja porukkaakin oli tupa täynnä. Nähtiinpä sellaisiakin ihmeitä kuin basisti, joka pyytää bassoa (monitoreista) pienemmälle kesken keikan.

Keikan siistein osuus oli kuitenkin "Vieläkö soitan banjoa" josta tuli tällä keikalla "Vieläkö soitan kitaraa" sen jälkeen kun Terhi oli ensin käynyt nostamassa epävireisen banjon pois vastentahtoisen Joelin kaulasta. Tämän jälkeen kappale soi terhakkaasti, kunnes Terhi unohti aloittaa toisen säkeistön, minkä jälkeen solisti pyyteli turhaan kertosäettä. Kun sitä ei pyynnöstä huolimatta alettu soittaa, Joel totesi että urho-matti, uusiksi meni. Ja eikun alusta. Eläkeläisten sanoin: "Oh no, I forgot, I must start from the beginning". Hyvä keikka!

Ilta-Sanomat ylitti taas itsensä lööpissään: Merikukka lomailee Kanarialla -- Eduskunta maksaa täyttä palkkaa!

Voihan ihme, onko Suomessa mahdollista lomailla ja saada siitä vielä palkkaa? Kyllä on aikoihin eletty. Stop the press, etusivu uusiksi!

Miksei Matti Nykänen tee mitään? Ilta-Sanomat näyttää olevan pulassa.

Tänään oli hieno päivä! Soitin brittiläiseen asiakaspalvelunumeroon ja sain puhelua murteella, jota ymmärsin ilman ihmeellisempiä tulkintasessioita! Olin niin innoissani, että meinasin keksiä lisää asiaa, että voisin soittaa sinne uudestaan.

Olen tässä jonkin verran ihmetellyt Hesarin yleisönosastolla käytyä keskustelua demokratiasta, ja siitä mitä vaalituloksen tulee tarkoittaa hallituksen muodotuksen suhteen. Olen tässä nykyisessä tilanteessa kaikki tekijät huomioon ottaen sitä mieltä, että kokoomuksella on ihan perusteltuja syitä päästä mukaan hallitukseen, mutta en ole vakuuttunut kuinka paljon olen samaa mieltä siihen käytetyistä perusteluista.

Ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että se että on nostanut kannatustaan edellisistä vaaleista on sellainen yksittäinen tekijä joka jotenkin määrittää, että demokratian nimissä puolueen pitää päästä hallitukseen. Mitähän tuo tarkoittaa käytännössä? Pitäisikö esimerkiksi sen puolueen joka eniten nostaa kannatustaan prosentuaalisesti päästä hallitukseen, koska kansa on siten ilmaissut muutoksenhalunsa. Perussuomalaiset sillä perusteella hallitukseen? Eikö kuitenkin demokratian nimissä ole merkitystä sillä, mikä on puolueiden lopullinen äänimäärä? Eniten ääniä saanut on vaalien voittaja, riippumatta siitä miten puolueiden äänimäärät laskivat tai nousivat. Eivätkö kaikki äänet ole yhtä arvokkaita, riippumatta siitä oletko jonkin puolueen ns. vanha äänestäjä vai uusi äänestäjä? Kokoomuskin on viime aikoina itkenyt sitä, että jos heidät jätetään pois hallituksesta, se olisi äänestäjien pilkkaamista ja pettämistä. Eikö kuitenkin esim. Kepun, Demareiden, Vihreiden ja RKP:n yhteishallituksella olisi suurempi kansalaisten tuki takanaan kuin esim. Kepun, Kokoomuksen ja RKP:n hallituksella? Eikö edellämainittu olisi silloin demokraattisempi? Ihan noin esimerkkinä.

Haen tällä sitä, että kuinka paljon meidän tulee katsoa sitä miten joku tietty tulos syntyi (esimerkiksi edellisiin vaaleihin vertailemalla), ja kuinka paljon sitä mikä se lopullinen äänimäärä kullekin puolueelle ja hallituskoalitiolle on. Jotenkin nämä vetoamiset edellisten vaalien jälkeiseen muutokseen tuntuvat vaan minusta oudoilta. Silloinhan oli osin ihan eri ihmisiäkin äänestämässä. Miksi heidän silloin tekemiensä päätösten pitäisi jotenkin suoraan saada vaikuttaa näiden vaalien lopputulokseen?

Ja ihan varmuuden vuoksi: en ole yhdenkään ison puolueen kannattaja, eikä minulla siis sinänsä ole mitään agendaa tässä. Asia on vaan monien mediassa olleiden kannanottojen jälkeen alkanut ihmetyttää.

Olen ollut nyt kolmisen viikkoa apurahatutkijana ja ulkopuolisen tutkijan ominaisuudessa työpaikallani. Ulkoisesti puitteet ovat ihan loistavat (esim. työaikaa ei ole), mutta täytyy sanoa, että en ole tähän mennessä tästä erityisemmin tykännyt.

Kävi nimittäin niin, että samalla kun huomasin, että en tee töitä työnantajalle vaan itselleni (tai jotain muuta psykologista), palasin samaan työrytmiin kuin opiskeluaikana. Seurauksena se, että istun pitkät päivät töissä, otan hommia illaksi mukaan ja viikonloppuinakin on vielä pakko vääntää jotain. Mitään pakkoa tähän ei olisi -- se vaan tulee jotenkin itsestään. Täytyy toivoa, että osaan viimeistään kesällä käyttää vähän pidemmät lomat hyväkseni...

Vaalit on hauskoja.

Eduskuntavaalien kohokohdat mielestäni:
- Vihreillä meni ihan kohtuullisesti
- pienpuoleet pärjäsivät aika mukavasti, isojen saama mediahuomio ärsyttää
- aika paljon uusia edustajia pääsi läpi
- Petri Neittaanmäki putosi
- Kauko Juhantalo putosi

Ja sitten ne pettymykset:
- oma ehdokkaani Helsingissä ei mennyt läpi
- Zahra Abdulla ei aivan tullut valituksi ensimmäisenä maahanmuuttajana
- Tarja Cronberg sai ison kasan ääniä Pohjois-Karjalassa, mutta ei päässyt läpi
- Yli 60-vuotiaiden edustajien määrä tuplaantui
- Väyrynen palaa eduskuntaan

Ja ne ihmetyksen aiheet:
- Sauli Niinistön äänimäärä on kyllä hatunnoston arvoinen, kuinkahan moni äänesti sitä Uudenmaan ulkopuolellakin
- Perussuomalaisten menestys oli yllättävän vahvaa
- maan joidenkin osien kepulaisuus jaksaa aina hämmästyttää

Hmm... kuka sanoo, ettei tutkimuksella voi vaikuttaa poliittisiin päätöksentekijöihin. Näin eduskuntavaalien kunniaksi huomasin, että olin onnistunut vaikuttamaan ainakin yhteen ehdokkaaseen.

Tämän vaalisivuilla nimittäin oli muutamia quotteja kuuluisilta henkilöiltä. Niistä kaksi vähän harvinaisempaa oli samoja, joita olin käyttänyt esityksessä, jonka pidin taannoin kun olin puhumassa samassa tilaisuudessa ko. henkilön kanssa.

On taas se aika vuodesta, kun voin pitkävedoillani ratkaista jääkiekon Suomen mestarin -- pistämällä vetoja voittavien joukkueiden vastustajien puolesta.

Mutta näin siis tv:stä kauden ensimmäisen ottelun, kun matsit alkoivat näkymään normaalien ihmisten tv-kanavilta. Juhlitaan sitä jäätelöllä. Tai oluella tässä tapauksessa.

Ei päivää ettei oppisi jotain uutta. Tänään opittu uusi sana: renderöintilaitos.

Eilen tuli uusintana taannoinen Emma-gaala, jota seurailin sivusilmällä. Millähän perusteella oli päädytty siihen, että PMMP:n 'Leskiäidin tyttäret' oli ehdolla parhaaksi pop-albumiksi ja Egotripin 'Vielä koittaa uusi aika' parhaaksi rock-albumiksi? Voisi tuossa ehkä mennä pop ja rock toisinkin päin...

Kevään varma merkki: meikä lähtee ulos juoksemaan. Tänä vuonna kevät näyttää lisäksi olevan aikaisessa, viime kaudella vastaavaa tapahtui vasta huhtikuun lopulla. Tämä on kai sitä ilmastonmuutosta. Vai kuvastaisiko se sittenkin asennemuutosta?

Kirjoitin taannoin Tallinkin johdon epäonnistuneesta kriisiviestinnästä eräiden johtohenkilöiden törttöiltyä yhtiön aluksella. Tänään oli Hesarissa Annamari Sipilän kirjoittama mielenkiintoinen juttu Kimmo Sasin kolaritiedotuksesta. Kirjoituksessa todetaan, että Sasin avustaja lähti tiedottamaan asiasta neljän ajatuksen pohjalta: i) kerrotaan kaikki mitä tiedetään; ii) kerrotaan faktoja, ei pohdintoja; iii) myötäeletään; ja iv) ennakoidaan toimittajien toiveita tiedonsaannin suhteen.

Sasin avustaja totesikin haastattelussa, että toimittajille tulee kertoa niin paljon, että eivät jaksa itse ruveta kaivelemaan enempää. Valittu taktiikka näyttäisi äkkiseltään toimineen erinomaisesti. Asiasta näyttäisi itse asiassa tulleen Sasille myönteistä julkisuutta ja mainosta. Tottakai asia on myös inhimillinen tragedia, mutta kriisiviestinnän näkökulmasta tapaus näyttää toistaiseksi aika mallisuoritukselta. Väittäisin, että noita neljää ajatusta seuraamalla Tallinkin jupakastakin olisi noussut paljon pienempi älämölö.

Koskahan sitä oppisi olemaan juomatta olutta kovin montaa mukia aamulla klo 07:45 alkavaa jäävuoroa edeltävänä iltana... Olipa lisäksi vaikea lause.

Katselin ensimmäisen vaaliohjelman, Ylen Vihreiden vaalitentin. Tämähän on aika hyvä formaatti: ollaan vähän ilkeitä, mutta ei ruveta jankkaamaan turhasta niinkuin viime vuonna. Tarja Cronberg ja Oras Tynkkynen puhuivat lisäksi vielä varsin järkeviä.