Kehittelin tässä teorian, miksi vanhemmat ihmiset usein sanovat viisaita asioita. Tai jos eivät sano, niin miksi niiden ainakin tulisi sanoa viisaita asioita.

Nimittäin. Toisinaan tulee päivien ja viikonloppujen aikana kaikennäköistä mieleen, että tuostahan pitäisi avautua blogiin -- tai johonkin vastaavaan avautumisfoorumiin. Ja jos se blogi olisi siinä ulottuvilla, niin varmasti avautuisikin. Mutta kun se ei ole, niin yleensä ne asiat autuuasti unohtaa siihen mennessä kun ne pitäisi kirjoittaa muistiin. Toisin sanoen muistiin tulee jälkikäteen kirjoitettua ainoastaan sellaiset asiat, jotka tulevat mieleen tarpeeksi monta erillistä kertaa, että ne muistaa kirjoitustilanteessakin (tehdään siis tässä se oletus, että koskaan ei ole blogia heti saatavilla). Tällaisia toistuvasti mieleen tulevia ajatuksia sitten toisaalta ajatteleekin enemmän ja pidemmälle, ainakin alitajuisesti, ja sieltä karsiutuvat ne kaikkein hölmöimmät pois.

Ja tästä pääsemmekin niihin vanhuksiin. Koska vanhemmiten -- ei tarvi kyllä olla kovin vanhakaan, 30 riittää mainiosti -- alkaa unohtelemaan yhä enemmän ja enemmän asioita, niin ne asiat mitkä onnistuvat tulemaan toistuvasti mieleen (ja mitkä siis muistetaan) ovat ainakin perusteellisesti joka puolelta pohdittuja ja kuulostavat paljon viisaammilta kuin kerran elämässä aamuneljältä mieleen tulevat muka-neronleimaukset.

(Tätä kirjoittaessa blogi oli ulottuvilla heti -- sen ehkä huomaa)